Kuolemanrangaistus on kummallinen asia

Se on samaan aikaan äärimmäisen konkreettinen ja hyvin abstrakti. Puhumme laeista, pykälistä, oikeuden päätöksistä ja viranomaisista. Puhumme menettelyistä ja protokollista. Mutta kaiken sen byrokratian alla on yksi hyvin yksinkertainen asia: siellä on ihminen, joka päättää, sekä siellä on ihminen, joka tapetaan. Ja juuri siinä kohtaa kuolemanrangaistuksen paradoksi alkaa kiinnostaa.

Yhteiskunnassa tappaminen on lähtökohtaisesti yksi vakavimmista teoista, jonka ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle. Murhaajaa rangaistaan siitä, että hän on ottanut toisen ihmisen elämän. Mutta joissakin yhteiskunnissa sama yhteiskunta itse varaa itselleen oikeuden tehdä täsmälleen saman asian, sillä erotuksella, että tällä kertaa teko tapahtuu lain nojalla.

Ajatus voidaan perustella monella tavalla. Joku sanoo, että tietyistä teoista seuraa niin vakava rangaistus, että kuolema on ainoa oikeudenmukainen seuraus. Toinen ajattelee, että kuolemanrangaistus suojelee yhteiskuntaa. Kolmas näkee sen ennen kaikkea uhrin ja tämän omaisten näkökulmasta: jos joku on vienyt toiselta ihmiseltä elämän, miksi hänellä pitäisi olla oikeus pitää omansa?

Tärkeämpi kysymys voikin olla se, mitä tapahtuu yhteiskunnan moraaliselle asemalle, kun näin toimitaan. Tappaminen on aina prosessi, niin silloinkin, kun lakia noudatetaan, aivan kuten terrorismissakin. Kuolemanrangaistuksen erikoisuus on siinä, että jokainen byrokraattinen kerros on käytävä läpi maissa, joissa käytäntö on voimassa, ja byrokratiaa tarvitaan siihen, että ihminen voidaan tappaa laillisesti. On oikeudenkäynti. On oltava valituksia. On oltava tuomio. On mahdollisia armahduspyyntöjä. On eri viranomaisia. Mukana on oltava henkilöitä, joiden tehtävä on valmistella teloitus. Ja lopulta on hetki, jolloin kaikki tämä muuttuu käytännöksi. Ihminen viedään paikkaan, jossa hänen kuolemansa toteutetaan valtion määräyksestä.

Tässä vaiheessa kieli muuttuu helposti kylmäksi. Puhutaan täytäntöönpanosta. Menetelmästä. Protokollasta. Toimenpiteestä. Ehkä juuri siksi. Koska jos asia sanottaisiin mahdollisimman yksinkertaisesti, lause kuulostaisi aivan erilaiselta:

valtio aikoo tappaa tämän ihmisen.

Byrokraattinen kieli tekee väkivallasta hallittavan tuntuista. Se muuttaa ihmisen kuoleman prosessiksi. Oman kokemukseni mukaan samoin tekevät armeija sekä sarjamurhaajat. Ehkä siinä on jotakin olennaista koko kuolemanrangaistuksesta. Yhteiskunta yrittää ottaa jotakin äärimmäisen kaoottista, tässä tapauksessa kuoleman ja tehdä siitä kontrolloidun tapahtuman.

Jostain kumman syystä kuolema ei aina suostu yhteistyöhön silloin, kun ihminen sitä haluaa. Asia muuttuu jopa juridiseksi painajaiseksi vasta silloin, kun kuolemantuomio epäonnistuu. Se muuttaa kuolemanrangaistuksen paradoksin vieläkin rajummaksi. Jos valtio päättää ottaa ihmiseltä hengen, sen pitäisi ainakin omien perusteidensa mukaan pystyä tekemään se varmasti, hallitusti ja ilman tarpeetonta kärsimystä.

Ehkä kuolemanrangaistuksen kannattamisen taustalla on osittain hyvin inhimillinen tunne. Jos joku tappaa läheisen, ajatus siitä, että tekijä jatkaa omaa elämäänsä, voi tuntua sietämättömältä. Silloin kuolemanrangaistus voidaan nähdä oikeudenmukaisuuden palauttamisena, joka tuo myös mukanaan ristiriidan: jos yhteiskunnan tehtävä on tehdä se, mitä yksittäinen ihminen ei saa tehdä, pitäisikö sen olla erilainen kuin rikollinen? Vai onko ero yksinkertaisesti siinä, että toinen tappaa laittomasti ja toinen lain nojalla? Laki ratkaisee kysymyksen vain juridisesti, mutta laki ei välttämättä ratkaise sitä moraalisesti. Ja ehkä juuri siksi tästä aiheesta on niin vaikea keskustella. Kuolemanrangaistuksesta on helppo puhua silloin, kun puhumme abstraktisti.

"Vakavista rikoksista pitää seurata vakavat rangaistukset."

Se kuulostaa yksinkertaiselta siihen asti, kunnes keskustelu edistyy siihen pisteeseen, jossa liipasimen painajan pitää löytyä. Mutta kuolemanrangaistus muuttuu aivan toiseksi asiaksi, kun ajatellaan viimeistä hetkeä. Huonetta. Tuomittua ihmistä. Viranomaisia. Omaisia. Kelloa. Ja sitä, että jossain vaiheessa kaikki puhe oikeudenmukaisuudesta muuttuu peruuttamattomaksi fyysiseksi tapahtumaksi. Siinä vaiheessa ei enää keskustella siitä, mitä laki tarkoittaa. Ihminen kuolee. Valtion tai jonkun muun päätöksestä.

Ja ehkä juuri tätä meidän pitäisi ajatella aina, kun puhumme kuolemanrangaistuksesta. Ei vain rikosta tai rikollista, eikä vain tuomiota tai tuomittua. Vaan myös sitä yhteiskuntaa, joka ottaa itselleen oikeuden päättää, milloin toisen ihmisen elämä päättyy. Mitä sinä päätät, kun nopanheiton vuoro osuu kohdallesi? Sillä siinä hetkessä yhteiskunta ei enää ainoastaan rankaise ihmistä hänen teostaan. Se näyttää myös jotakin itsestään. Sen, jonka olemme tienneet jo kauan mutta emme ole tunteneet sitä. Yhteiskunnan sielu on tietokone ilman tunteita, joka saa tehdä virheitä.