Ne maskit, joita me kannamme, ja tuhon välttämättömyys

Me kaikki valehtelemme. Se on fakta. Me kaikki haluamme olla jotain, mitä emme ole. Uskallamme valehdella itsellemme, koska tiedämme kantavamme virheitä. Ne piilotetut kasvot ja kerrokset, jotka yhteiskunta ja kulttuuri istuttavat meille hyväksynnän saamiseksi. Tämän virheiden kieltämisen seurauksena rappeudumme hitaasti, kuollen vähitellen tietämättömyyteemme siitä, keitä todella olemme. Yksin vietetty aika, jolloin emme voi näytellä mitään roolia, koska meidän ei tarvitse ja emmekä voi, koska tiedämme, mitä emme ole. Tämä ruokkii hitaasti olentoa, jota emme ole koskaan tavanneet. Olentoa, joka elää itsemme kieltämisestä ja kuluttaa meidät tyhjiksi. Syvällä sisimmässämme tiedämme, että olisimme voineet olla jotain aidompaa itseämme. Me voimme paeta sitä. Totuus näyttää kasvonsa, se seisoo edessämme korkeana, ja me murrumme sen edessä kuin muurahaiset, myöntäessämme valehdelleemme itsellemme. Totuus on armoton, kun kaikki maskit putoavat. Kieltämisemme paino vetää meidät psyykemme syvyyksiin, paikkoihin, joihin emme ole koskaan päässeet. Kasvaaksemme ja löytääksemme itsemme meidän on joskus rikottava itsemme palasiksi, jotta voimme kerätä sirpaleet ja aloittaa alusta uudelleen.

Nyt meillä on edessämme selkeä, tyhjä polku, ilman turhia taakkoja, jotka estävät meitä kehittymästä lopulta alkuperäiseksi itseksemme. Ainoaksi ja ainutlaatuiseksi, jota kukaan ei voi kopioida. Pahuus, jonka olemme luoneet valheidemme kautta, kuluttaa meidät, pakottaen meidät lopulta nöyrtymään ja sitoutumaan täysin pelkkään olemiseen. Ja kun lopulta löydämme, keitä todella olemme, meille paljastuu uusi taso itseymmärrystä, ja arvomaailmamme ja uskomuksemme murtuvat jälleen, paljastaen vilauksen identiteetistämme, jotain, joka on aina ollut siellä, mutta jonka olemme piilottaneet valheidemme taakse. Jos emme kohtaa ja hyväksy itseämme, kieltäminen tuhoaa meidät, mutta tämäkin on luonnollinen ja välttämätön osa matkassa kohti sitä, keitä todella olemme.

Tuho on välttämätöntä.