Todellinen taistelu

Me kaikki olemme eläneet aikoja ja hetkiä, joissa elämä ja ihmiset ovat taistelleet meitä vastaan vailla moraalia tai oikeudenmukaisuutta. Jokainen meistä on kulkenut polun, jolla elämä on käyttänyt kaikki senhetkiset keinonsa kovettaakseen meitä. Tiettyyn pisteeseen asti se on välttämätöntä. Mutta tulee hetki, jolloin ymmärrämme, että jos jatkamme vain itsemme kovettamista tulevia lopputuloksia varten, me kuolemme. Emotionaalisesti, henkisesti ja fyysisesti.

Vaatii valtavasti rohkeutta ja kärsivällisyyttä löytää armo tilanteissa, joissa julmuus tuntuu ainoalta oikealta vastaukselta. Kyky todella omaksua armo on yksi vaikeimmista taisteluista, joita elämässämme kohtaamme. Se menee monen asian ylitse, sillä se asettaa mittapuut sille, keitä olemme sielumme ytimestä käsin. Tämä ei tarkoita, ettemmekö voisi tai ettemmekö saisi taistella, kun julmuus kolkuttaa ovellemme. Todellinen taistelu on sisällämme. Itsemme kovettaminen itse rakennettujen oikeutusten avulla on helppoa. Tapojemme pehmentäminen, jotta voisimme kohdata armon, on todellinen taistelu. Se ei vie meiltä kovaa puoltamme. Se vain tekee sen mahdolliseksi ja antaa meille ja maailmalle toisen mahdollisuuden tässä kaksijakoisessa maailmassa, jossa elämme.

Anteeksiantaminen ja unohtaminen kulkevat käsi kädessä. Jos olet antanut anteeksi, oletko unohtanut? Armon avulla tämä on mahdollista. Liian pehmeä on liian pehmeää, ja liian kova on usein se taakka, jonka alle lopulta hautaamme itsemme. Armo tekee kaikesta kevyttä, vaikka matka viholliseen olisi vain muutaman metrin mittainen.

Kehittyminen vaatii ristiriitoja, ja ristiriidat tuovat lopulta rauhan. Kovuus suojaa: se rakentaa muureja ja sulkee ovia. Se yrittää hallita sitä, mikä voi satuttaa meitä. Armo tekee jotakin paljon riskialttiimpaa, se pysyy avoimena. Kovuus on nopeaa ja vaistonvaraista. Armo on hidasta ja harkittua. Se vaatii tietoisuutta, itsehillintää ja ennen kaikkea rohkeutta.

Armo ei ole heikkoutta. Se on todellista voimaa myötätunnon kanssa. Armon löytäminen on vaikeaa, koska kaksi osaa meissä törmäävät: egomme ja syvempi itsemme. Armo muita kohtaan alkaa armosta itseämme kohtaan. Armo ei ohita kipua, se kulkee sen läpi.

On olemassa vanha sanonta, joka kuuluu näin:Ihmisen kovettamiseen riittää, että hänelle annetaan paljon kipua, mutta ihmisen pehmentyminen voi tapahtua vain hänen itsensä kautta.