BLOGISYÖTE

Vankilat ja etulinjan juoksuhaudat nähdään usein paikkoina, joissa inhimillinen kärsimys kaikissa kerroksissaan ja ulottuvuuksissaan tulee elävästi ja konkreettisesti esiin. Kun jokin paikka on vailla inhimillisyyttä, tarkoitamme usein empatian puutetta ja toisten epäinhimillistämistä, myötätunnon poissaoloa ja välinpitämättömyyttä kärsimystä kohtaan.

Kuten Mark Twain on kerran sanonut: ”Olemme ainoat eläimet, jotka punastelevat.” Olemme ainoat eläimet, joilla on häpeä tai ainakin pitäisi olla. Häpeän käyttäytymismalli ilmenee vetäytymisenä ja niiden kehon osien peittämisenä, jotka sosiaalisesti määrittävät julkisen olemuksemme, erityisesti sukuelimet ja kasvot. Häpeä on erinomainen syy välttää kaikkea, mikä voisi yhdistää meidät syyllisyyteen.

Me kaikki olemme eläneet aikoja ja hetkiä, joissa elämä ja ihmiset ovat taistelleet meitä vastaan vailla moraalia tai oikeudenmukaisuutta. Jokainen meistä on kulkenut polun, jolla elämä on käyttänyt kaikki senhetkiset keinonsa kovettaakseen meitä. Tiettyyn pisteeseen asti se on välttämätöntä. Mutta tulee hetki, jolloin ymmärrämme, että jos jatkamme vain itsemme kovettamista tulevia lopputuloksia varten, me kuolemme. Emotionaalisesti, henkisesti ja fyysisesti.