Satanistiset rituaalit vankiloissa

Vankilat ja etulinjan juoksuhaudat nähdään usein paikkoina, joissa inhimillinen kärsimys kaikissa kerroksissaan ja ulottuvuuksissaan tulee elävästi ja konkreettisesti esiin. Kun jokin paikka on vailla inhimillisyyttä, tarkoitamme usein empatian puutetta ja toisten epäinhimillistämistä, myötätunnon poissaoloa ja välinpitämättömyyttä kärsimystä kohtaan.

Vaikka kyse ei ole ehdottomasta laista, yhteys on vahva: kun empatia ja moraalinen harkinta puuttuvat pitkäkestoisesti, vahingollinen ja epäoikeudenmukainen toiminta lisääntyy merkittävästi. Pahaa voi toki tapahtua myös silloin, kun ihmiset uskovat tekevänsä hyvää.

Jaoin sellejä pitkäaikaisten satanistien kanssa, seurasin heidän toimintaansa ja keskustelin heidän kanssaan monista aiheista. Se sai minut ymmärtämään, etteivät useimmat heistä olleet pohjimmiltaan läpeensä pahoja niin kuin moni ehkä kuvittelisi. Vankilaympäristö voimistaa heimoutumista, valtahierarkioita ja psykologisia selviytymiskeinoja. Näkemäni rituaalit, jopa synkimmät, näyttivät toimivan keinona tuntea hallinnan tunnetta, vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja rakentaa psykologista suojaa, mutta myös tapana pelotella muita. Se ei silti automaattisesti tarkoita, että ihminen olisi metafyysisesti paha.

Plato esitti teoksessaan Valtio (The Republic), että väärinteko kumpuaa tietämättömyydestä hyvästä. Kristillisessä teologiassa taas korostetaan usein, että ihminen on langennut mutta lunastettavissa. Moderni psykologia puolestaan esittää, että käyttäytymistä muovaavat trauma, ympäristö ja uskomusjärjestelmät. Vankilassa sanoisin, että kyse on näiden kolmen yhdistelmästä. Vaikka joku osallistuu väkivaltaisiin okkulttisiin käytäntöihin, hän voi silti rakastaa jotakuta ja kaivata yhteenkuuluvuutta. Taustalla voi olla lapsuuden traumoja ja tarve löytää merkitystä elämään, joka on vajonnut pimeyteen. Samat miehet, jotka osallistuivat synkkiin rituaaleihin, saattoivat olla hyvin lojaaleja, nauraa aidosti ilosta ja nähdä hyvää ympärillään. He kykenivät katumukseen, ja lähes kaikki heistä uskoivat olevansa oikeutettuja teoissaan. Inhimillisyyden puute ei automaattisesti tarkoita pahuutta. Mutta kun empatia, itsetuntemus ja moraalinen pohdinta heikkenevät paikassa, jossa edes juridiset lait eivät toimi joka hetki, vahingollinen käytös muuttuu helpommaksi. Inhimillisyys harvoin katoaa kokonaan, se hautautuu, vääristyy, aseistetaan ja pirstoutuu pala palalta. Sitä ei pyyhitä pois. Näin asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua näkemään. Silti opin, ettei kukaan ole paha ympäri vuorokauden, ja opin tarkkailemaan entistä herkemmin nykyhetkeä ja sen pieniä yksityiskohtia.

Pahuus ei ole pysyvä tila tai muuttumaton identiteetti. Näin tilanteita, joissa mies saattoi osallistua yöllä synkkiin rituaaleihin ja toisena hetkenä osoittaa huolenpitoa, pohdintaa tai ystävällisyyttä. Ajatus kiinteästä, muuttumattomasta pahasta minuudesta murtui. Herakleitos ajatteli, että kaikki on jatkuvassa muutoksessa, myös luonne. Olemme prosesseja, emme pysyviä tiloja. Käyttäytymisemme vaihtelee tilanteen ja kuormituksen mukaan. Se kietoutuu identiteettiimme ja voi muuttua, kun koemme uhkaa. Toisaalta tämä sai minut ymmärtämään myös sen, ettei kukaan ole jatkuvasti hyvä.

Todellinen ero on ehkä siinä, että ”hyvät” harvoin myöntävät tehneensä pahaa. Ihmisen näkeminen yksilönä ja epäinhimillistämisen vastustaminen, vaikka siihen olisi miljoona syytä, saattaa olla vaikein tehtävä. Minua kiehtoo eniten se, että empatia säilyi noissa olosuhteissa ja tuntui jopa vahvistuvan tilanteiden synkentyessä. On helppoa leimata joku hirviöksi. On paljon vaikeampaa nähdä inhimillisyys ihmisessä, joka ei edes peittele pahuuttaan. Kuten Aleksandr Solženitsyn kirjoitti Gulagista selviydyttyään: raja hyvän ja pahan välillä ei kulje valtioiden tai yhteiskuntaluokkien välillä, vaan jokaisen ihmisen sydämen halki.

On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä kauheuksia, joita näin. Sen sijaan on välttämätöntä muistaa, että jokaisessa meissä on sekä hyvää että pahaa. Kysymys kuuluu: kummalle puolelle annat itsesi taipua?